Valokuva Sonja Salomäki
Sonja Salomäki: Se voisi olla minä – Ihmisluonto kaupungissa
Näyttelyn teoksia yhdistää kierrätysmateriaalien käyttö sekä kaupunkiympäristön, ihmisen ja luonnon yhteen kietoutumisen ja sielunmaisemien tarkastelu.
Teokset on tehty vuosina 2012–23.
Arkkitehtuurin geometria ja nelikulmaisuus ovat teosten keskeisiä elementtejä. Ihmiset, arkiympäristönsä kuluttajat, ovat edustettuina vaatemateriaalien kautta, mutta sivuroolissa myös kuvissa. He ovat teosten kaupunkitiloissa omissa todellisuuksissaan, erityisesti Helsingissä. Osa teoksista pohjautuu vahvasti niin sanottuun lähiöunivormuun: verkkareihin, lenkkareihin, t-paitoihin ja tuulipukuihin. Vaatteet ovat suojakerros ihmisen ja ulkomaailman välillä, myös eräänlainen ihmisen toinen iho.
(Anti)maisemien ja tilojen lisäksi näyttelyteosten taustalla on pohdintoja ihmisten välisestä kohtaamattomuudesta, lokeroitumisesta ja toisaalta kaiken keskinäisriippuvuudesta.
Ympäristöä on vaikea kokea objektiivisesti. Oma keho, sielun ja ruumiin tila vaikuttavat kokemuksiin. Esimerkiksi Itä-Pasila voi lyödä päin naamaa kotoa ulos astuessa, erityisesti ei-vihreinä, harmaina aikoina. Ulkomailla oleilujen jälkeen, väsyneenä ja joskus ihan ilman syytäkin. Toisaalta myös ihminen vaikuttaa ympäristöönsä ja muihin eliöihin. Laajemmin myös maailmantilanne ja maapallon tila vaikuttavat kaikkeen elämään ja sen jatkumisen mahdollisuuksiin.
Ihmisen kaupungeissa, rakennelmissa ja systeemeissä maailman resurssien rajallisuus on usein hämärtynyttä ja fossiiliriippuvuus näkymätöntä. Vuosien varrella, ekokriisin edetessä, teoksiin on valunut ympäristötunteita, elämän ja kuoleman kysymyksiä, tarvetta huutaa, surra, ihmetellä ja ihailla.